top of page
  • Writer's pictureRouva Keto

Iloinen liikunta-tarinani.

Haluan kirjoittaa tämä postauksen, koska olen niin iloinen ja kiitollinen tästä asiasta ja koska ajattelen, että tämä voisi inspiroida muitakin kaltaisiani ihmisiä. Postaus käsittelee liikunnan ilon löytämistä ja jos sinulla ei ole koskaan ollut sen kanssa mitään ongelmia, voi olla, ettei tässä ole sinulle mitään uutta tai ajatuksia herättävää. Näin niin kuin sisältövaroituksena vain :)


Täytän tänä vuonna 48 vuotta. Lapsuuteni olen elänyt siis 80-luvulla ja nuoruuteni 90-luvulla, jolloin liikuttiin luontaisesti enemmän ja asuin vieläpä maalla; siellä puuhattiin monenlaista mukavaa tuohon aikaan. Ei silloin paljon mitään erikseen harrasteltu, mutta taisin käydä joskus kesäbaletissa ja harrastin naisvoimistelijoissa voimistelua. Silloin harrastuksetkin olivat nimenomaan vain harrastuksia, toisin kuin nykyään.


Parikymppisestä eteenpäin kaikki vähäinenkin liikunta sitten loppui. Ehkä arjessa tuli jonkin verran pakollista siirtymistä paikasta toiseen jalan tai polkupyörällä vähävaraisena opiskelijana, mutta mitään ylimääräistä liikuntaa en harrastanut reiluun 15 vuoteen, lukuunottamatta joitain satunnaisia innostumisia, jotka liittyivät laihdutteluun ja liikuntaan puhtaasti välineenä lisätä kalorinkulutusta ja nopeuttaa näin laihduttelua. Liikunta ei siis ollut mitään, mitä olisin tehnyt mielelläni tai vapaaehtoisesti. Se oli vain keino kuluttaa kaloreita, eikä siihen liittynyt mitään hyvän olon tai terveyden näkökulmia. En myöskään koskaan ajatellut, että harrastaisin sitä yhtään pidempään, kuin laihdutuskuurin kannalta on "pakko". Ja liikunta oli siis yleensä kävelylenkkien lisääminen arkeen, mikä tietysti sinällään on todella hyvää liikuntaa, mutta pelkäsin kuin ruttoa hengästymistä ja sykkeen nousua.


Käytin vuosikausia jossitteluun, sitkutteluun ja mutkutteluun ja ihailin liikkuvia ihmisiä selittäen samalla itselleni, etten ole liikunnallinen ihminen ja näin ollen minulta tuo liikunta vain aina jää sivuun. Jos kaiken tuon energian, mitä tuohon vatvomiseen laitoin, olisin jo aikapäiviä sitten laittanut liikkumiseen, olisin ollut järkevä! Mutta järki tuli päähäni vasta reilut 10 vuotta sitten.


Lokakuussa 2012 päätin vihdoin, että nyt asialle on aika tehdä jotain. Minulla oli tuolloin kolmen kuukauden ikäinen vauva ja olin 36- vuotias. Olin koko elämäni inhonnut pelkkää ajatustakin juoksemisesta, ja kokemukset siitä olivat se verenmaku suussa juostu juoksutesti koulussa. Siltikin; sain jostain idean ja kimmokkeen alkaa juoksemaan. En enää muista, mistä se tuli. Nyt oli kuitenkin tullut aika, jolloin halusin haastaa vihdoinkin itseni. Ostin lenkkarit ja juoksuvaatteita, tulostin paperille netistä "Sohvaperunasta viiteen kilometriin"- juoksuohjelman ja ryhdyin toimeen. Jätin vauvan isänsä hoitoon aluksi muutamia minuutteja kestävien lenkkien ajaksi ja aloin noudattamaan ohjelmaan kirjaimellisesti ja säntillisesti. Reilut pari kuukautta myöhemmin juoksin kevyesti viisi kilometriä. Tunsin suurta riemua ja iloa! Lokakuussa 2013 juoksin 10 kilometriä vähän alle tuntiin juoksukilpailuissa. Sitten lopetin juoksemisen. Kokonaan.


Tuolloinkaan liikunnan idea ei siis vielä kokonaisuudessaan avautunut minulle. Olin ottanut sen haasteena, jossa halusin näyttää itselleni, että minä pystyn. Kun saavutin tavoitteeni, into loppui siihen. Motivaatio ei ollut vielä sisäsyntyistä, eikä sille ollut riittävän vahvoja sisäsyntyisiä perusteita. Toki tuo (juoksu)askel oli tärkeä ja käänteentekevä näin jälkeenpäin tarkasteltuna.


Kului pari, kolme vuotta, enkä saanut taaskaan kiinni liikunnasta. Toki arkeni on suurperheen äitinä ollut aina kohtalaisen aktiivista, mutta ei hiki tai hengästyminen edelleenkään ollut se oma juttu, saatikka että olisin pitänyt huolta lihaskunnostani. Elämässä ei vain yksinkertaisesti ollut liikuntaa sellaisessa muodossa, kun pitäisi olla, jos haluaa pysyä kunnossa.


Vuoden 2016 alussa sitten iski taas innostus ja motivaatio. Vuosi oli tuo kuuluisa; "täytät 40 vuotta ja siitä se alamäki alkaa. Tulet huomaamaan, ettei mitään ole tehtävissä." Tästä olin kuullut todella monelta 40 vuotta täyttäneeltä naiselta. Varsinaista ankeutusta! Olin saattanut itseni edellisen vuoden aikana todella surkeaan kuntoon kaikin tavoin, voin huonosti ja ajattelin, että nyt sitten tämä saa kertakaikkiaan riittää! Jos aion ikinä pysyä terveenä ja olla joskus oikeasti hyvävointinen, nyt on viimeinen hetki alkaa tehdä sille asialle jotakin. Myös ketoruokavalio astui elämääni tuon vuoden keväällä. Sattui nyt sitten käymään niin, että syksyllä, kun niitä 40-vuotissynttäreitäni juhlin, olinkin elämäni parhaassa kunnossa! Paremmassa kunnossa, kuin olin vielä koskaan täysi-ikäisenä elämässäni ollut.


Ja nyt on sitten käynyt tässä kuluneen pian kahdeksan vuoden aikana niin, että hyvinvointini on vain lisääntynyt ja tällä hetkellä meneillään on projekti "elämänikunnossa50". Tärkeässä roolissa on ilman muuta ollut ruokavaliomuutos ja se, että ketosta ja hiilihydraattitietoisesta syömisestä on tullut vankka ja pysyvä elämäntapa, jota ei enää tarvitse erikseen miettiä, vatvoa ja pohtia. Siihen rinnalle olen hiljalleen viime vuosien aikana löytänyt myös aidon liikunnan ilon! Vihdoinkin olen löytänyt sisäisen motivaation ja perusteet liikunnan harrastamiselle ja olen siitä niin kiitollinen, etteivät sanat riitä. Olen oppinut pois lyhytjänteisyydestä, nopean nautinnon hakemisesta, mukavuudenhalusta ja suoranaisesta laiskuudesta sekä ulkoisista vaikuttimista. Olen oppinut yli 40-vuotiaana aivan uuden tavan elää ja olen käytännössä elämäntavoiltani täysin eri ihminen, kuin ikävuodet 20-40 olen ollut. Se on hämmästyttävää ja se on ihanaa! En olisi ikinä voinut kuvitella, kun uskoin 20 vuoden ajan siihen itse luomaani uskomukseen ja tekosyyhyn minusta "ei-liikunnallisena" ihmisenä, että saan todella muovattua elämäni aivan uuteen uskoon ja vieläpä pysyvästi. Koska nyt myös luotan itseeni ja tiedän, että tämä on pysyvää, jos vain saa terveenä pysyä.


Aloitin saliharjoittelun PT:n opastuksella tammikuussa 2021. Minä, joka olin käynyt noin kerran elämässäni kuntosalilla, lukion liikuntatunnilla (saatoin lintsata muut salitunnit jollakin verukkeella). Olen käynyt nyt kolme vuotta salilla kolme kertaa viikossa. Säännöllisesti, sitoutuneesti. Se on niin hämmästyttävää, etten meinaa millään uskoa sitä todeksi. Minä?! Tykkään salitreenistä ihan valtavasti ja tänä armon vuonna 2024 voimanosto on alkanut kiehtomaan erityisen paljon. Ajatuksena onkin alkaa treenamaan sitä nyt tavoitteellisemmin. Lisäksi olen aloittanut taas juoksun, vaikka päätin jo, etten enää juokse. No nyt kuitenkin juoksen ja sekin tuntuu taas aivan älyttömän ihanalta.


Olen niin löytänyt liikunnan ilon ja kuten jo totesin varmaan useampaan kertaan, olen siitä aivan älyttömän kiitollinen. Se aito hyvänolon tunne, ilo ja energia, hallinnantunne ja itsetunnon kohentuminen (tämä on kautta aikain ollut mielestäni yksi paras vaikutus; minä pystyn, minä sain itsestäni irti, minä tein!) ovat niin upeita saavutuksia, etten millään haluaisi enää niitä ilman ollakaan. Ja onneksi ei tarvitsekaan, niin kauan kuin minulla on mahdollisuus valita. Ja ai niin, ostinhan minä uuden polkupyöränkin, että kunhan lumet sulavat, niin alkaa myös fillarointi oikein kunnolla!


Haluan siis vinkata; koskaan ei ole myöhäistä aloittaa. Sisäinen motivaatio on tärkeää; täytyy itse haluta tehdä ja oivaltaa, miksi haluaa. Aina ei huvita, mutta kannattaa silti vain lähteä. Liikunnalla rakennetaan paitsi tämän päivän hyvää oloa, turvataan myös toimintakykyistä vanhuutta ja sitä on todellakin korkea aika ajatella keski-iässä. Toivottavasti olet jo löytänyt liikunnan ilon ja jos et, toivottavasti saat pian kipinän lähteä etsimään sitä!


Liikunnan ilolla, Heli


Ja ai niin; rasvapolttoisena nousee hyvin rauta ;)









496 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page