Ajattelin pohtia. Sitä jokainen on varmasti harrastanut viime aikoina tavallista enemmän. Jos ei voi oikein mennä ulos, täytyy mennä sisään(sä). Antaahan tämä meille mahdollisuuden pysähtyä ja miettiä, millä sälällä ja kuinka paljon sitä elämäänsä täyttää. Mikä on tärkeää ja voiko jokin muuttua pysyvästi?
Jokaisen elämä on muuttunut viimeisen viikon aikana jollakin tavalla, aivan varmasti. Toisten enemmän ja toisten vähemmän. Yhden viikon aikana on tapahtunut jotain sellaista, mitä me emme ole kokeneet vielä koskaan. Itse huomaan, että elän normaalissa arjessakin vähän "poikkeusoloissa", eristyneesti. Teen etätyötä kotoa, liikun melko vähän ihmisten ilmoilla tai osallistun mihinkään rientoihin, tapahtumiin tai juhliin. Tällä erää minulla ei ollut myöskään matkoja, teatteriesityksiä tai konsertteja tiedossa, joten en ole kokenut pettymyksiä tai rahallisia menetyksiäkään. Sinänsä elämäni ei siis ole muuttunut paljonkaan, lukuunottamatta peruuntuneita koulutuksia. Harrastan hyvin vähän "ulkona käymistä", enemmänkin harrastan liikuntaa, mutta senkin teen kotona ja ulkona, lenkkipoluilla. Varsinainen elämäntapaeristäytyjä siis, joten arkeni ei suuresti muuttunut, ellei lasketa sitä, että olen yhtäkkiä opettaja, kuten tuhannet muutkin äidit ja isät tässä maassa tällä hetkellä! Olen aina arvostanut koulua ja opettajia, eikä tämä tilanne suinkaan vähennä arvostustani!
Päätin alkushokin jälkeen ottaa hyvän ja myönteisen asenteen kotiopetukseen ja meillä se onkin lähtenyt aktiivisesti ja sujuvasti käyntiin. Ihan näin paljon lapset eivät ole ulkoilleet koko talvena, kuin mitä näiden muutamien kotikoulupäivien aikana! Lasten harrastusten loppuminen antaa kaikille aikaa, liikaakin, ja tuottaa haasteita etenkin teini- ikäisten kohdalla, jotka mielellään käyttävät vapaaksi jääneen ajan siihen, että heiluttavat sormea puhelimen näytöllä. Aktivointia vaatii, mutta meillä ollaan käyty lenkillä, kuntoportaissa ja tavattu parin, saman "eristäytymiskaverin" kanssa ulkona tai jomman kumman kotona. Toisaalta, se suorittaminen, johon yhteiskunta ja me itse ohjaamme lapsia ja nuoria nykyään, loppuu nyt hetkeksi, kun se laitetaan loppumaan. Meillä harrastuksia ei ole paljon, mutta olen kyllä miettinyt myös niitä perheitä, joiden elämä oikeastaan muodostuu viikonloppuja myöten lasten harrastuksista; Nyt on aikaa ja paljon ja sekin kaikki pitäisi kuluttaa kotona. Vaatinee uuden oppimista.
Sen verran rajulta viime maanantaina ilmoitetut poikkeusolot tuntuivat, että itkuhan siinä pääsi. Kauheimmalta tuntui, kun pääministeri luetteli kaikkien teattereiden, kirjastojen ja sitten tietenkin - koulujen- menevän kiinni. Surullista. Ensimmäinen reaktio itkun jälkeen oli, että haluan päästä kirjastoon! Meidän kaupunkimme arkkitehtuurisesti upeaan laitokseen, jossa on äärimmäisen mukava viettää aikaa. Nytkö sinne ei pääse, mahdollisesti koko keväänä? Ryntäsin siltä seisomalta kirjastoon ja hamstrasin kasan kirjoja, aistien kirjaston tunnelmaa haikeissa fiiliksissä.
Sitten aloin hermoilla kotiopetusta. Toimeentuloa. Taloutta. Valtavaa konkurssien ja työttömyyden aaltoa. Nuorison tulevaisuutta. Ihan kaikkea. Koko maailmaa! Terveys tai siis itse koronan sairastaminen on ollut listallani aivan viimeisenä pelon tai huolen aiheena. Minusta on järjetöntä pelätä koronavirusta, koska ihan jokainen päivä on mahdollisuus kuolla ihan mihin tahansa. Suomessa kuolee auto- onnettomuuksissa vuodessa yli 200 ihmistä ja tavalliseen kausi- influenssaan (tai ennemminkin sen jälkitauteihin, yleisimmin keuhokuumeeseen) 400- 500 ihmistä vuodessa, sydän- ja verisuonitauteihin 12 000 ihmistä vuodessa. Eikä tuo virus edes aiheuta suurimmalle osalle ihmisistä vakavaa sairautta. Siksi tuntuu välillä, että meiltä katoaa se punainen lanka. Keskusteluissa mietitään omien hautajaisten järjestämistä ja sitä, huolitaanko koronaan kuolleen elimiä luovutukseen.
Hei nyt ihmiset! Kaiken tämän rajoituksen tarkoituksena on tasoittaa epidemiapiikkiä, yrittää varmistaa, että terveydenhuollon kantokyky kestäisi ja riskiryhmäläiset, joille korona saattaa aiheuttaa vakavan taudin, pystyttäisiin hoitamaan. Kyseessä ei siis suinkaan ole kaiken tappava virus. Joukkohysteriassa ja poikkeusoloissa ajatukset vaan joskus saattavat hämärtyä ja se on ihan ymmärrettävää. Yhtä ymmärrettävää ei ole se, että kaikille meistä ei tunnu menevän tajuntaan se, miksi kuitenkin KAIKKIEN, myös niiden, joille korona on oletettavasti lieväoireinen flunssa, olisi tärkeä noudattaa meille nyt annettuja raameja ja sääntöjä.
Perheessämme ei ole riskiryhmäläisiä, lukuunottamatta lähipiirissä isovanhempia, joiden soisi pysyvän kotona, kuten on kehotettu. Hekin kuitenkin ovat perusterveitä ja hyväkuntoisia ikäihmisiä (juuri heitä, joiden on ERITTÄIN vaikea pysyä siellä kotona, kun ollaan totuttu hyvinkin aktiiviseen elämään!) En tietenkään toivo, että korona meille rantautuisi, toisaalta ajattelen, että olisimme hyvä porukka sairastamaan sen, koska todennäköisesti se menisi meillä melko kivuttomasti ohi. Näin olisimme osaltamme ottamassa vastaan epidemiaa, joka kuitenkin tietyn määrän ihmisiä käy läpi, joka tapauksessa. No täällä odotellaan, josko se meille löytää tiensä. Perheemme sairastaa ylipäänsä todella vähän, joten meillä olisi nyt voimavaroja ja aikaa siihen. Mieheni joutuu kuitenkin käymään töissä, jossa tapaa paljon ihmisiä päivittäin, joten ei ole mahdotonta, etteikö se meille rantautuisi huolimatta kaikista varotoimista! Ja arkemme voi muuttua vielä hyvinkin paljon, sillä saatan joutua (kyllä, JOUTUA) lähitöihin etätöiden sijaan kevään mittaan. Minulla on hoitoalan koulutus ja työvelvoite päällä parasta aikaa. No, se on vähän kuin sotaan odottaisi kutsua. Mennään, jos kutsu käy. Tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia siis kaikille hoitoalan etulinjassa taisteleville!
Alun hämmennyksen ja jopa pienen epätoivon jälkeen olen saanut käännettyä venhoni pääosin myönteiseen tuuleen. En ole missään vaiheessa oikeastaan murehtinut omaa elämääni, vaan paljon enemmän muiden. Ahdistuin ja ahdistun edelleen ravintoloiden, kaikkien yksityisyrittäjien ja isompienkin puolesta. Huolestuttaa perheet, joissa koulua ja lämmintä ateriaa todella tarvitaan. Väsyneet äidit, joilla ei kenties ole voimavaroja pitää kotikoulua. Pelotti ja pelottaa ajatus pysähtyneestä, eristetystä maailmasta. Ja kuitenkin samalla taustalla huhuili ja huhuilee luottamus ja myönteinen näkemys siitä, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, kaikki järjestyy, kaikilla!
Kuitenkin ajoittain tuntuu teennäiseltä ajatella niin ja poden huonoa omaatuntoa. Onhan se helppoa ajatella myönteisesti, kun kaikki on kuitenkin itsellä toistaiseksi tosi hyvin. Toisaalta, löytyy tietysti niitäkin, jotka eivät osaa ajatella myönteisesti edes silloin, kun kaikki on hyvin. Minulla ei ole hätää tässä hetkessä, sillä työni on todella sitä etätyötä ja asiakkaani eivät kaikkoa viruksen pelossa. Minulla ei ole kalliita vuokria ja materiaalikustannuksia, en joudu seisoskelemaan tyhjässä sisustusmyymälässäni, jossa ovi ei käy, ei kertaakaan päivän aikana. Toki kaikki vaikuttaa kaikkeen ja pyöräkorjaamoja myöten kaikki kärsivät tästä, myös minä. Siksi välillä putoan ahdistukseen ja suruun. Sitten kuitenkin ajattelen, että ei sillä saavuta mitään. Kukaan epätoivoinen ei saa apua siitä, että hekin, jotka vielä jaksaisivat luottaa ja nähdä valoa, vaipuvat pelkästä empatiasta epätoivoon.
Minulla on tapana etsiä positiivia puolia asioista. Aamuna eräänä luettelin miehelleni, mikä on niin hyvin: Eikö ole ihanaa, että saamme olla kaikki kotona yhdessä? Mitä, jos joku perheenjäsen joutuisi olemaan nyt vaikka sairaalassa yksinään, syystä tai toisesta? Kulkisimme katsomassa häntä, joka olisi vakavasti sairas. Lähtisimme aina surullisina kotiin, kun yksi jäisi sinne kipeänä. Eikö ole ihanaa, että meillä ei ole kellään jalka poikki, vaan pääsemme kaikki liikkumaan omin voimin, ilman että tarvitaan pyörätuolia ja sähköhissiä portaisiin? Eikö ole ihanaa, että meillä on koti, ruokaa, lämmin suihku ja vessapaperia? Niin itsestäänselviä asioita, että niitä ei huomaa, ei edes tämän kriisin keskellä. Itkettää vain, kun kirjasto menee kiinni.
Päätin, että en ole väkisin positiivinen. Välillä epätoivon ja surun aalto tulee ja vie hetkeksi mukanaan. Mutta vain hetkeksi. Pelko ja ahdistus on sitä, että siirtyy pois tästä hetkestä. Ei taas yhtäkkiä muista, että ainoa mikä on, on NYT ja tässä hetkessä kaikki on hyvin. Todellakin on. Sen oivaltaminen on ollut minulle yksi elämäni suurin oivallus. Se on oivallus, joka ajoittain on hyvinkin selkeänä, kadoten sitten taas juuri sen kaiken sälän alle, jolla me elämämme täytämme. Mutta kun on tietoisuus tuosta asiasta, tietoisuus siitä, että pelko tarkoittaa vain tunnetta, joka tulee kun poistuu tästä hetkestä, itsellä on käytössä työkalu, joka kantaa vaikka kuinka vaikeiden hetkien ja aikojen yli, sen epämukavuusalueenkin yli. Lempiviisaani Eckhart Tolle sanoi, että tietoisuudessa ja tässä hetkessä elävä, läsnäoleva ihminen ei koskaan koe olevansa epämukavuusalueella. Hän kun tietää, että juuri nyt kaikki on hyvin ❥
Niin paljon kuin ikinä, haluan valaa kaikille toivoa, valoa ja iloa! Tämä tulee muuttamaan maailman pysyvästi. Mikään ei ole entisellään tämän jälkeen, en usko, että enää koskaan. Minä, suuri muutoksen rakastaja, näen siinä myös paljon hyviä puolia, vaikka paljon on vielä mysteerin peitossa. Hyvä voittaa kuitenkin aina.
Nyt minä lähden juoksemaan, mulla on upouudet juoksulenkkarit. Eikä haittaa, vaikka aurinko ehtikin jo mennä pilveen. Tiedän, että se paistaa siellä pilvien takanakin, aina. Tärkeintä on nyt pitää itsestään hyvää huolta. Silloin jaksaa ajatella myönteisesti ja huolehtia myös muista lähellä olevista. Ja siihen minun lääkkeeni ovat ketoruokavalio, liikunta, luonto, uni, mukava työ, siitä saatu ihana palaute, perhe, koira ja sauna!
Valoisin ja välillä vähemmän valoisin ajatuksin, Rouva Keto